First Impressions

I’m in! Lento Seattleen meni hyvin ja yllättävän nopeasti. Torkuin, luin Yösyöttöä, katsoin elokuvan Eat Pray Love ja kaksi jaksoa Modern Familya. Roiskautin mehua vieressä istuneen jenkkikundin päälle. Sillä oli valkoiset shortsit ja paha yskä. Toinen vieruskaveri oli virolainen ja hänkin sairas, mutta alkoi jossain vaiheessa puhua enemmän. Juttelimme vielä silloinkin, kun jonotimme päästäksemme maahantulovirkailijan juttusille. 

Maahantulomuodollisuudet menivät hyvin. Pelkäsin, olisiko kaikki oikein ja kunnossa, koneessa piti myös täyttää tullipaperi. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt, minua jututtanut virkailijakin oli mukava. Otin lähijunan (Light Rail) kohti uutta kotia. 

…joka on yhdellä sanalla kuvailtuna ihana. Asun amerikkalaisen viisikymppisen pariskunnan kellarissa. Yläkerrassa minulla on oma pieni kylppäri. Ensimmäisenä iltana jaksoin purkaa yhden laukuista ja kävin suihkussa. Menin ulos talon etupihalle ja talon omistajat/kämppikseni kysyivät, kelpaisiko viini. No herrasiunaa, kelpasihan se.  Sitten he veivät minut ulos syömään ja jäätelölle. Tosi kivoja ihmisiä ja hyvin avoimia. Ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä he ovat maan nykyisestä presidentistä (on häpeäksi ja eräät asiat ovat menneet hänen vaikutuksestaan huonompaan suuntaan, esimerkiksi vähävaraisten mahdollisuus sairaanhoitoon; lisäksi rasismista on tullut äänekkäämpää ja sallitumpaa). Voitte kuvitella, miten silmäni lopsuivat kuuman suihkun, punaviinin ja ruoan jälkeen. Kotona jaksoinkin vain pestä kasvot ja hampaat, ja kun ryömin sänkyyn, aloin kuunnella ääniviestiä Euroopasta. Nukahdin kuitenkin kesken viestin melkein heti. Heräsin yöllä pari kertaa, yhden ja kolmen aikoihin, mutta kaiken kaikkiaan nukuin reilut kymmenen tuntia. 

Lauantaiaamuna join kahvia, söin amerikkalaista pannukakkua ja juttelin talonväen kanssa. Fazerin sininen, jota olin tuonut heille, oli kuulemma maistunut niiin hyvältä. Jenkeissä ei ilmeisesti oikein tehdä hyvää suklaata. Turinoiden jälkeen kävin kahdessa läheisessä ruokakaupassa. Ensimmäinen oli luomuruokaan keskittynyt kauppa. Kallis, ja yllätyksekseni kassalla oli pakkaaja, joka otti kangaskassini ja pakkasi kaiken sinne kauniisti ja näppärästi. Toinen kauppa oli vähän taviksempi, mutta vain vähän. Kaikki oli melkoisen kallista tai ainakin Suomen hintoja kalliimpaa. Googlasin jo halpoja ruokakauppoja ja suunnittelen alkavani tehdä lauantaireissuja niihin sitten, kun minulla on pyörä. Myös tässä toisessa kaupassa tavarat pakattiin puolestani paperikassiin. Tuntui jotenkin hölmöltä seistä siinä kädettömänä. Toisaalta täällä ei ole ainakaan sitä ongelmaa kuin Liettuassa, että täysin gonahtanut kassaneiti paiskoisi ostokseni pikavauhtia pitkin hihnaa ja sitten seuraavan asiakkaan ostokset päälle vielä nopeammin, samalla kun yritän epätoivoisesti kerätä ostoksia kassiini ja häipyä. 

Ihmiset ottavat kantaa omilla pihoillaan.

Ensimmäiset ostokset särmästi pakattuna

Kotona tein lounasta ja söin. Paljon muuta en sitten jaksanutkaan tehdä. Lojuin hyvän tovin sängyssä lukemassa kirjaa ja menin sitten yläkertaan tekemään gradua. En siis ehtinyt saada Seattlesta vielä oikein minkäänlaista käsitystä. Lentokoneen ikkunasta näin, että kaupunkia kehystävät vuoret olivat oikeasti vuoria. Kaupungissa myös näytti olevan yllättävän paljon puita.

Lauantai-iltana tyhjensin vielä toisen matkalaukun – ja pakkasin sitten uudestaan orientaatiota varten! Lensin sunnuntaina Washingtonista yhden osavaltion etelämpään Oregoniin, missä osallistun FLTA-orientaatioon. Orientaatioon osallistuu yli 70 ihmistä muistaakseni 35 maasta. Marjon kanssa edustamme suomalaisia ja itse asiassa ainoina pohjoismaalaisia. Mielenkiintoinen piirre on, että meno on ollut selvästi kypsempää kuin vaikka vaihtariaikoina. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut: jengi nirsoilee ruoan kanssa. Joko ei tykätä mistään tai kaikki on mautonta, eikä lounaalla syödä sitten mitään. Come on! No, jääpähän enemmän ruokaa minulle.

Orientaatio pidetään pikkukaupunki Eugenessa, jota myös Track Towniksi eli yleisurheilukaupungiksi kutsutaan. Olenkin käynyt joka aamu juoksulenkillä. Vain ensimmäisenä päivänä eksyin hieman. Kysyin neuvoa eräältä mieheltä. Kävellessämme hän kertoi, että hänen isoisovanhempansa (tai jotain) perustivat Eugenen. Jopas jotakin. Eugenessa on myös isoja autoja ja äänekäs juna. Ja aika paljon kodittomia, niin kuin Seattlessakin. Lentokenttäbussia ajaneen miehen mukaan se on kodittomien oma valinta, koska he eivät ole halunneet tehdä töitä.

Lenkkimaisemia Eugenessa

Sunnuntai oli siis matkustuspäivä ja orientaatio alkoi virallisesti maanantaina. Päivän luennot koostuivat lähinnä FLTA-vuoden käytännön asioista, tänään fokuksessa oli vieraan kielen opetusmetodologia. Huomenna kaikki pitävät 10 minuutin minitunnit omalla kielellään, sen jälkeen on vielä luentoja ja lopuksi jäähyväisillallinen.

Ainakin kaksi asiaa olen oppinut. Yksi: mikään täällä ei ole ilmaista. Kaksi: amerikkalaiset ovat järjettömän hyviä puhumaan. Siihenhän heitä valmennetaan pienestä pitäen. Joka ikinen luennoitsija on ollut todella karismaattinen, vaikka toisaalta juttu luistaa kyllä ihan keneltä tahansa. Esimerkiksi maanantaiaamuna hotelliaamiaisella istuin vahingossa pöytään, jossa ei ollut FLTA-ihmisiä vaan kalifornialaisia jalkapalloilijoita. Ystävälliset small talkit kyllä hoituivat, vaikka tuskin heitä olisi voinut vähempää kiinnostaa joku random suomalainen. Siinäpä sitä on kymmeneksi kuukaudeksi opettelemista.