Ehkä sun on pakko mennä

Tänään istuskelin tiukka mukillinen espressoa kädessä kämpillä ja kirjoittelin ajatuksia puhelimen muistiin. Niitä tuli lopulta niin paljon, että ajattelin, että jaah, pitäisköhän kirjoittaa jotain blogiin. Ainoa olemassa oleva blogi on tää Amerikan arkku enkä nyt jaksanut luoda uutta tätä kenties yksittaistapaukseksi jäävää tekstiä varten, niin että kestäkää.

Oon siis ollut nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää Skotlannissa. Kuten sanotaan, arki se on arkea joka paikassa. Mun ekat viikot täällä on olleet kivoja, mutta ei ne mitään glamouria tai nähtävyyksien kiertämistä ole olleet. En itse asiassa oo käynyt vielä yhdelläkään Edinburghin nähtävyydellä tai museossa tai edes mennyt kaupungille sillä tavalla lomailijana, vaan aina jotain asiaa toimittamaan. Se johtuu siitä, että en oo täällä lomalla. Ihan samalla lailla täälläkin teen kotona ruokaa, harrastuksenomaisesti katson meemejä ja mietin, että enpäs ostakaan tästä kaupasta jogurttia, kun siellä toisessa on sitä parempaa ja halvempaa.

Kaiken kaikkiaan menee siis oikein mukavasti. Oon löytänyt kodin ja aloittanut työt. Työ ja ehkä eritoten se, että on fyysinen työpaikka, minne mennä, on tärkeää, että voin tuntea kuuluvani tänne. Että jotenkin osallistun ja oon osa tätä elämää ja yhteisöä täällä.

Sekin on tietysti tärkeää, että voi tuntea ammattiylpeyttä ja ajatella, että ei oo ihan paska. On aika kova koulu, kun valmistumisen jälkeen aloittaa työt. Tän te tiedätte. Mutta kun on täällä yksin ja työpaikalla ainoana suomea puhuvana ja jonkun nyt on pakko sitä suomea niille opiskelijoille opettaa, niin ei kai sitä kukaan muu sitten paremmin tee. Syvään päätyyn ja lycka till, se olkoon mottona nyt.

Oon myös saanut harrastukset rullaamaan. Käyn salilla, juoksen, aloitin joogan ja italiankurssin. Nautin siitä, että mulla on aikaa ja voin miettiä, ottaisinko tähän mukaan myös pilatesta, kokeilisinko itsepuolustuskurssia tai opettelisinko soittamaan ukulelea.

Tietenkin jotkut asiat harmittaa. Osa niistä asioista on sellaisia, jotka harmittais Suomessakin. Sade on sadetta ja pässit ihmiset pässejä kaikkialla. Jotkut asiat puolestaan on sidoksissa tähän nimenomaiseen paikkaan. Antti Holman sanoin (Auta Antti!, jakso nimeltä Vaikeat kysymykset): ”Mulla on ikävä sitä tunnetta, et mä voin mennä johonki pankkiin Suomessa eikä ne pankkivirkailijat mene johonki hätämoodiin, ku joku maahanmuuttaja yrittää änkyttää jotain asioitaan, mutta mä kestän sen hätämoodinki täällä”. Tää osuu ja uppoaa erityisesti siitä syystä, että en tosiaan oo vielä saanut avattua paikallista pankkitiliä.

Kotia oon myös miettinyt aika paljon, siis sitä sellaista kodin käsitettä. Mitä se tarkoittaa, että jostain paikasta tulee koti? Mitä siihen vaaditaan? Tätä ajattelua on innoittanut yhtäältä se, että monet mun lähipiirissä vakiintuu ja asettuu ja ostaa asuntoja samaan aikaan kun mä pohdin, että minkähän sortin Peter Pan- tai maijamehiläis-syndrooma mulla sitten on, kun nään itseni asumassa vuokralla tästä hamaan helvettiin ja vieläpä jossain eri maissa. Luin myös tänne tullessani Päivi Kanniston kirjan Elämäni nomadina. Oon kaukana nomadista (ihmisestä, jolla ei ole pysyvää kotia, vaan jonka elämäntapana on liikkua esimerkiksi laiduntavien eläinten mukana; nykyaikana puhutaan esimerkiksi globaaleista nomadeista, joiden liikkuvuus eri maiden välillä on suurta, ja jotka viipyvät yhdessä paikassa yhdestä päivässä muutamaan kuukauteen), mutta kirja oli silti kiinnostava ja monet ajatukset samaistuttavia. Esimerkiksi:

Sadhujen lailla olen myös huomannut, että paikalleen asettuessa mieli turtuu nopeasti. Paikallisia ajattelu- ja toimintatapoja alkaa pitää normaaleina ja virikkeet kyseenalaistamiseen ehtyvät. Elämästä tulee monotonista, rutiinien ja tapojen säätelemää. (58)

Minulta on usein kysytty, vaatiiko tutusta irtautuminen aina lähtemistä. Ei aina, mutta ilman irtaantumista ei välttämättä oivalla, missä ajattelu- ja toimintamalleissa on kiinni. (59)

Miksi liikkuvuutta pidetään yhä poikkeuksellisena, joko ihailtavana tai uhkaavana? (320)

Kannisto toteaa, että ei usko ”työn, omistamisen ja ydinperheen pyhään kolminaisuuteen” (205), enkä periaatteessa usko minäkään – mutta siitä huolimatta olen juuri tässäkin postauksessa todennut, kuinka tärkeässä asemassa työ ja koti ovat minulle Edinburghiin asettautumisessa olleet.

Omaa asettumista tai liikkuvuutta ajattelee toki myös koko yhteiskunnan kannalta, erityisesti sitä taustaa vasten, millaisena kuvittelen tämän pallon tulevaisuuden. Jos haluan, että musta ois mahdollisimman paljon hyötyä tai että tekisin mahdollisimman paljon hyvää, missä mun kannattais fyysisesti olla ja mitä tehdä? On kiva opettaa ulkomailla suomea ja siinä samalla oppia itse kieliä ja asioita itsestään sekä kyseenalaistaa päivänselvinä pitämiään ilmiöitä (ks. ylläolevat lainaukset), mutta olisiko sittenkin arvokkaampaa, että tekisi töitä vaikka Suomessa maahanmuuttajien kanssa ja yrittäisi edesauttaa kaikkien siellä asuvien onnea ja yhteisymmärrystä. Tällaisia juttuja sitä toisinaan juolahtelee mieleen.

Vielä yksi olennainen asia kuuluvuuden tunteessa on tietenkin ystävyyssuhteiden luominen. Oon miettinyt myös ystävyyden käsitettä. Suurin osa mun ystävistä on Suomessa. En jaa heidän kanssaan enää päivittäistä arkeani tai ole heidän kanssaan jatkuvasti yhteyksissä. Mutta ne on niitä ihmisiä, jotka tietää mun viat ja liat. Ei ne oo niitä, jotka ajattelee, että Meri on cool ja funny ja nice to hang out with. Ei me hengata. Sitten kun puhutaan niin puhutaan asiaa ja rehellisesti. Kun tavataan niin tavataan. Tämä johtuu siitä, että sitä yhteistä aikaa ei enää tule luontevasti jaettujen julkisten toimintojen, kuten luennoilla käymisen kautta. Näissä ihmissuhteissa keskiössä ei ole hauskanpito vaan ymmärtäminen ja hyväksyntä. Nää ihmiset on ystäviä. Toiset on tuttuja.

Ulkomailla ystäviä on vielä vähemmän. Tuttuja voi olla paljonkin ja enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Seattlessa on kuitenkin vain kaksi tai korkeintaan viisi ystävää. Nyt kun mietin, niin viisi kuulostaa liioittelulta ja sitä se varmaan onkin. Tuttujenkin kanssa nimittäin voi olla syvällisiä ja rehellisiä keskusteluja, mutta niitä ei silti tule sekoittaa ystävyyteen. Mun mielestä ystäviin liittyy myös sellainen samantapainen aspekti kuin perheeseen, että esimerkiksi uusi kumppani tietoisesti esitellään ja tuodaan näytille ystäville. Ehkä tutuillekin, mutta vain ystävien mielipide kandidaatista on tärkeä. Tutuilta sitä ei ole tarpeen edes kysyä. Jokainen voi tehdä tämän mielikuvaharjoitteen päässään. Kenelle esittelet uuden tärkeän ihmisen?

Täällä Edinburghissa mulla ei ole vielä ystäviä, mutta tuttuja on. Yksi tai kaksi lupaavaa ystävyyttä. Ja se tietysti luo omalta osaltaan oloa siitä, että täällä pärjätään.

Haleja ja fistpumppeja teille sinne lokakuun kynsiin! Tulkaa käymään ennen kuin rajat lyödään umpeen.

Ps. Otsikko on viittaus Olavi Uusivirran kappaleeseen. 

Ritiratirallaa, sanoi kofeiininarkki kun työpaikan etovaa pikakahvia maistoi.

Land of Confusion

Olen ollut nyt yli kuukauden Suomessa. Aika tuntuu pidemmältä, niin paljon on ehtinyt tapahtua. Mä olen lykännyt tän viimeisen postauksen kirjoittamista, koska tiesin, että siinä ei olisi vain onnellista Amerikka-hehkutusta. Jotkut saattaisivat säikähtää lopputulosta. Siis heti alkuun: kaikki on hyvin.

Reflektoinnille ei ole ollut muutenkaan hirveästi aikaa, mutta onneksi tapasin tänään Sannin, joka on lähdössä FLTA:ksi Indianaan. Juttutuokio palautti Seattlen taas mun mieleen. Vastasin myös Fulbright-loppukyselyyn, jossa pyydettiin arvioimaan vuoden aikana kehittynyttä osaamista. Solminko verkostoja? Kasvoinko ihmisenä, entä ammatillisesti ja akateemisesti? Sopeudunko nyt paremmin uusiin tilanteisiin? Kommunikoinko paremmin? Paraniko itseluottamus? Opinko jotain muista kulttuureista? Kyllä, kyllä ja kyllä. Onko siinä kaikki? Ei.

Hello Suomi

Suomessa viettämäni kuukauden aikana ihmiset ovat kysyneet, miten Seattlessa meni. Se on todella vaikea kysymys, johon vastaan ympäripyöreästi, että oli aika intensiivistä.

Kirjoitin elokuussa mun ensimmäisissä blogipostauksissa, etten tiedä, miten mä muuttuisin vuoden aikana. Ehkä ihan kaikki ei muuttunut, mutta aika moni asia kuitenkin. Musta tuli jossain mielessä vakavampi ja kyynisempi, mutta kuulemma myös avoimempi. Ehkä spontaanimpi ja hulluttelevampi.

Taisin lähteä reissuun sillä mentaliteetilla, että hoidan ahkerasti hommani, siis suomen opettamisen ja gradun, tulen takaisin ja jatkan elämääni. No, eihän se ihan niin mennyt.

En esimerkiksi odottanut syöväni niin paljon pizzaa. En odottanut niin monia ja kivoja juhlia. En odottanut sydänsuruja. En odottanut polttavani vesipiippua jonkun rähjäisen talon ullakolla. En odottanut kuuntelevani libyalaisen bestiksen selostusta siitä, miten sisällissota sen kotimaassa etenee. Opin, että jotkut ihmiset on paskoja eikä niihin tepsi kiltteys tai rationaalisuus. Mutta en kyllä myöskään odottanut saavani niin hyviä uusia ystäviä.

Mietin, kuunteleeko Jenkeissä kukaan ketään. Havaitsin, että Amerikka on kiinnostava paikka inhota suorittamista, huippukouluja, kulutusta ja kapitalismia ja hengailla päivittäin ihmisten kanssa, joiden mieliaiheita ovat marxismi ja kommunismi.

Tajusin taas, miten vähän tiedän mistään mitään ja mietin, mitä eroa on muuttumisessa ja itsensä kadottamisessa.  

Tuskailin gradun kanssa koko vuoden, mutta palautin sen viimein kesäkuussa. Papereiden pitäisi tupsahtaa postilaatikkoon nyt elokuussa.

Koin asioita, joita en ennen ollut kokenut. Kävin esimerkiksi kerran moskeijassa ja toukokuussa paastosin koko ramadanin.

Matkustin huomattavasti vähemmän kuin monet muut FLTA:t. Kävin kuitenkin viidessä osavaltiossa sekä Costa Ricassa ja näin mielettömän kauniita paikkoja ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Pari kertaa valvoin toimistossa koko yön opiskelemassa ja puhumassa Williamin kanssa. Valvomisessa ei muuten ole mitään järkeä, varsinkaan jos sen tekee homeisessa yliopistorakennuksessa.

Olin fyysisesti vahvempi kuin koskaan aiemmin.

Harjoittelin vegaaniutta tammikuusta toukokuuhun. Sitten ramadan tuli katkaisemaan kyseistä harrastelua. Kasvissyöntiä olen kuitenkin jatkanut melko säntillisesti varsinkin Suomessa enkä pitäisi mahdottomana vegaaniprojektin aloittamista uudelleen. 

Harvoin sanon kysyjille sitä, että Amerikassa tunsin itseni sekä todella eläväksi että väsymyksestä täysin lamaantuneeksi. Mielessä pyörineet jutut olivat niin suuria, että jossain vaiheessa niitä ei oikein jaksanut käsitellä. Keväällä tunsin, että mun olisi pitänyt jatkuvasti tehdä isoja päätöksiä. Jännästi siitä päättämisestä tuli silloin entistä vaikeampaa. Se näkyi esimerkiksi siten, että mulla ei ollut energiaa pitää yhteyttä Suomeen niin paljon kuin olisin halunnut.

Ajattelin tehneeni valintoja, joista kaikki eivät olleet hyviä. Huono omatunto kuvaa oikeastaan aika hyvin koko vuotta, niin inhottavalta kuin se kuulostaakin. Syksyllä mua vaivasi gradun etenemiseen liittyvät asiat, keväällä ihmissuhteet.  Ja varmaan koko ajan mietin, että voisin hoitaa töitäni ja opintojani paljon paremmin.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta mä en vaihtaisi tätä kokemusta pois. Parasta oli jälleen kerran ihmiset, erityisesti kaverit Seattlessa ja toiset FLTA:t Suomesta ja muista maista. Monesti käy niin, että ulkomailla asuessa ympärille muodostuu pieni kansainvälinen perhe. Niin kävi nytkin. Mä myös olin ja olen kiitollinen vanhoista ystävistä, jotka oli tukena ihmeellisiäkin tarinankäänteitä kuunnellen.

Yksi niistä kohdista, joissa paloin Costa Ricassa.

Mutta oli se sen arvoista.

Se fiilis, kun gradu on juuri palautettu

SASS-konferenssi Madisonissa toukokuun alussa oli todella hyvä kokemus!

Kun loppu alkoi lähestyä Seattlessa, tein kavereiden kanssa parin päivän vaellusreissuja, joilla rämmittiin lumessa, uitiin järvessä ja meressä, nukuttiin teltassa, saunottiin ja ihmeteltiin vuoria. En osannut olla vielä surullinen. Viimeisenä iltana lahjoitin tavaroita kavereille ja söin rehellistä amerikkalaista roskaruokaa. Lähtöpäivänä kävin salilla, tein maastavedossa uuden ennätyksen. Mua alkoi itkettää, kun juotiin treeniporukan kanssa viimeiset smoothiet naapurin keittiössä. Tiesin jo silloin, että kaipaisin sitä taloa enemmän kuin omaani.

William oli tehnyt läksiäislahjaksi videon, jossa se puhuu ja näyttää kuvia ja videoita niiltä kuudelta kuukaudelta, jotka me tunnettiin. Itkin vähän silloinkin, kun katsottiin se mun huoneen lattialla pakattujen laukkujen keskellä.

Essam vei mut lentokentälle. Oli iltapäiväruuhkaa ja söin yllätyspizzaa, vaikka ei ollut kova nälkä. Laukut oli tietenkin liian painavia, ja meidän täytyi järjestellä tavaroita uudestaan. Essam seisoi mun kanssa turvatarkastusjonossa ja me puhuttiin jostain. En enää itkenyt.

Välilasku Islannissa oli outo, kuin joku aikakapseli. Saavuin sinne perjantaiaamuna ja lähtö Tukholmaan oli aikaisin lauantaiaamuna. Lähetin työhakemuksen, nukuin ja olin poikki, sekaisin ajasta. En saanut aikaiseksi mennä Reykjavikin kaupunkiin. Katsoin kuvia ja videoita Seattlesta. Mietin, paljonko kello siellä on. Menin lenkille kolmen jälkeen yöllä. Oli kaunista, raikasta, hiljaista, meri tuoksui.  Mä ajattelin, että ei tää oo paha. Lähetin videon Seattleen kavereille öisestä auringosta ja tuntui oudolta.

Tässä pikku purnukassa kadotin ajantajuni

Kun lopulta pääsin ulos, Islanti oli kaunis

Paluu Suomeen on mennyt yllättävän hyvin, paremmin kuin odotin. Työt alkoi heti ja se oli hyvä. Työyhteisön lämpimyys ja opiskelijoiden energisyys ovat varmasti auttaneet mua kotiutumaan Jyväskylään. Mä olen huomannut, miten laadukasta ja nykyaikaista opetus täällä Suomessa onkaan. Sitä arvostetaan ihan eri tavalla kuin Seattlessa. Toisaalta esimerkiksi suomen kielen lehtorin Ilonan ja viron kielen Liina-Lyn metodit olivat moderneja ja kommunikatiivisia, ja heiltä opinkin paljon. Kovin pitkään en ehdi nauttia Suomen opetuskulttuurista, koska seuraavat työkuviot näyttäis kuitenkin vievän mut taas ulkomaille, mistä mä kyllä olen enimmäkseen innoissani. 

Summa summarum: vuosi oli rankka mutta hyvä, ja haluaisin ehkä mennä vielä piipahtamaan vanhoilla mestoilla ennen töiden alkamista. Edinburghista näyttäisi olevan suhteellisen halpoja lentoja rapakon taakse.

Suomessa ihmiset puuhastelee kesäjuttujaan ja on hiljaista. Mä viihdyn ihmisten seurassa enemmän kuin aikaisemmin. Useimpina iltoina Seattlessa söin illallista seurassa, yleisimmin naapurin huoneen lattialla. Olen iloinen kaikista aterioista, jotka saan nyt jakaa jonkun kanssa.

Mä pidän siitä, että voin kävellä yöllä kotiin eikä mun tarvitse pelätä. Mä pidän itseni täsmällisestä ilmaisusta suomen kielellä. Mä pidän halvoista hinnoista ruokakaupassa; maksaisin samoista asioista varmasti tuplasti Seattlessa. Mä pidän yösouduista ja uimisesta järvessä kaikkina vuorokaudenaikoina. Ja vaalearunkoisten koivujen rivistö on kauneinta, mitä on.

Minna on paras kollega. Se myös otti tämän kuvan, kun oltiin ihan loppu heinäkuun kurssin jälkeen.

Kiviniemen kesämaja, Jyväskylä

Kiitos kaikille mun reissua seuranneille, olipa kanava sitten tämä blogi, Instagram, 

Facebook tai jokin henkilökohtaisempi väylä. 

Seikkailu jatkuu!