Ehkä sun on pakko mennä

Tänään istuskelin tiukka mukillinen espressoa kädessä kämpillä ja kirjoittelin ajatuksia puhelimen muistiin. Niitä tuli lopulta niin paljon, että ajattelin, että jaah, pitäisköhän kirjoittaa jotain blogiin. Ainoa olemassa oleva blogi on tää Amerikan arkku enkä nyt jaksanut luoda uutta tätä kenties yksittaistapaukseksi jäävää tekstiä varten, niin että kestäkää.

Oon siis ollut nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää Skotlannissa. Kuten sanotaan, arki se on arkea joka paikassa. Mun ekat viikot täällä on olleet kivoja, mutta ei ne mitään glamouria tai nähtävyyksien kiertämistä ole olleet. En itse asiassa oo käynyt vielä yhdelläkään Edinburghin nähtävyydellä tai museossa tai edes mennyt kaupungille sillä tavalla lomailijana, vaan aina jotain asiaa toimittamaan. Se johtuu siitä, että en oo täällä lomalla. Ihan samalla lailla täälläkin teen kotona ruokaa, harrastuksenomaisesti katson meemejä ja mietin, että enpäs ostakaan tästä kaupasta jogurttia, kun siellä toisessa on sitä parempaa ja halvempaa.

Kaiken kaikkiaan menee siis oikein mukavasti. Oon löytänyt kodin ja aloittanut työt. Työ ja ehkä eritoten se, että on fyysinen työpaikka, minne mennä, on tärkeää, että voin tuntea kuuluvani tänne. Että jotenkin osallistun ja oon osa tätä elämää ja yhteisöä täällä.

Sekin on tietysti tärkeää, että voi tuntea ammattiylpeyttä ja ajatella, että ei oo ihan paska. On aika kova koulu, kun valmistumisen jälkeen aloittaa työt. Tän te tiedätte. Mutta kun on täällä yksin ja työpaikalla ainoana suomea puhuvana ja jonkun nyt on pakko sitä suomea niille opiskelijoille opettaa, niin ei kai sitä kukaan muu sitten paremmin tee. Syvään päätyyn ja lycka till, se olkoon mottona nyt.

Oon myös saanut harrastukset rullaamaan. Käyn salilla, juoksen, aloitin joogan ja italiankurssin. Nautin siitä, että mulla on aikaa ja voin miettiä, ottaisinko tähän mukaan myös pilatesta, kokeilisinko itsepuolustuskurssia tai opettelisinko soittamaan ukulelea.

Tietenkin jotkut asiat harmittaa. Osa niistä asioista on sellaisia, jotka harmittais Suomessakin. Sade on sadetta ja pässit ihmiset pässejä kaikkialla. Jotkut asiat puolestaan on sidoksissa tähän nimenomaiseen paikkaan. Antti Holman sanoin (Auta Antti!, jakso nimeltä Vaikeat kysymykset): ”Mulla on ikävä sitä tunnetta, et mä voin mennä johonki pankkiin Suomessa eikä ne pankkivirkailijat mene johonki hätämoodiin, ku joku maahanmuuttaja yrittää änkyttää jotain asioitaan, mutta mä kestän sen hätämoodinki täällä”. Tää osuu ja uppoaa erityisesti siitä syystä, että en tosiaan oo vielä saanut avattua paikallista pankkitiliä.

Kotia oon myös miettinyt aika paljon, siis sitä sellaista kodin käsitettä. Mitä se tarkoittaa, että jostain paikasta tulee koti? Mitä siihen vaaditaan? Tätä ajattelua on innoittanut yhtäältä se, että monet mun lähipiirissä vakiintuu ja asettuu ja ostaa asuntoja samaan aikaan kun mä pohdin, että minkähän sortin Peter Pan- tai maijamehiläis-syndrooma mulla sitten on, kun nään itseni asumassa vuokralla tästä hamaan helvettiin ja vieläpä jossain eri maissa. Luin myös tänne tullessani Päivi Kanniston kirjan Elämäni nomadina. Oon kaukana nomadista (ihmisestä, jolla ei ole pysyvää kotia, vaan jonka elämäntapana on liikkua esimerkiksi laiduntavien eläinten mukana; nykyaikana puhutaan esimerkiksi globaaleista nomadeista, joiden liikkuvuus eri maiden välillä on suurta, ja jotka viipyvät yhdessä paikassa yhdestä päivässä muutamaan kuukauteen), mutta kirja oli silti kiinnostava ja monet ajatukset samaistuttavia. Esimerkiksi:

Sadhujen lailla olen myös huomannut, että paikalleen asettuessa mieli turtuu nopeasti. Paikallisia ajattelu- ja toimintatapoja alkaa pitää normaaleina ja virikkeet kyseenalaistamiseen ehtyvät. Elämästä tulee monotonista, rutiinien ja tapojen säätelemää. (58)

Minulta on usein kysytty, vaatiiko tutusta irtautuminen aina lähtemistä. Ei aina, mutta ilman irtaantumista ei välttämättä oivalla, missä ajattelu- ja toimintamalleissa on kiinni. (59)

Miksi liikkuvuutta pidetään yhä poikkeuksellisena, joko ihailtavana tai uhkaavana? (320)

Kannisto toteaa, että ei usko ”työn, omistamisen ja ydinperheen pyhään kolminaisuuteen” (205), enkä periaatteessa usko minäkään – mutta siitä huolimatta olen juuri tässäkin postauksessa todennut, kuinka tärkeässä asemassa työ ja koti ovat minulle Edinburghiin asettautumisessa olleet.

Omaa asettumista tai liikkuvuutta ajattelee toki myös koko yhteiskunnan kannalta, erityisesti sitä taustaa vasten, millaisena kuvittelen tämän pallon tulevaisuuden. Jos haluan, että musta ois mahdollisimman paljon hyötyä tai että tekisin mahdollisimman paljon hyvää, missä mun kannattais fyysisesti olla ja mitä tehdä? On kiva opettaa ulkomailla suomea ja siinä samalla oppia itse kieliä ja asioita itsestään sekä kyseenalaistaa päivänselvinä pitämiään ilmiöitä (ks. ylläolevat lainaukset), mutta olisiko sittenkin arvokkaampaa, että tekisi töitä vaikka Suomessa maahanmuuttajien kanssa ja yrittäisi edesauttaa kaikkien siellä asuvien onnea ja yhteisymmärrystä. Tällaisia juttuja sitä toisinaan juolahtelee mieleen.

Vielä yksi olennainen asia kuuluvuuden tunteessa on tietenkin ystävyyssuhteiden luominen. Oon miettinyt myös ystävyyden käsitettä. Suurin osa mun ystävistä on Suomessa. En jaa heidän kanssaan enää päivittäistä arkeani tai ole heidän kanssaan jatkuvasti yhteyksissä. Mutta ne on niitä ihmisiä, jotka tietää mun viat ja liat. Ei ne oo niitä, jotka ajattelee, että Meri on cool ja funny ja nice to hang out with. Ei me hengata. Sitten kun puhutaan niin puhutaan asiaa ja rehellisesti. Kun tavataan niin tavataan. Tämä johtuu siitä, että sitä yhteistä aikaa ei enää tule luontevasti jaettujen julkisten toimintojen, kuten luennoilla käymisen kautta. Näissä ihmissuhteissa keskiössä ei ole hauskanpito vaan ymmärtäminen ja hyväksyntä. Nää ihmiset on ystäviä. Toiset on tuttuja.

Ulkomailla ystäviä on vielä vähemmän. Tuttuja voi olla paljonkin ja enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Seattlessa on kuitenkin vain kaksi tai korkeintaan viisi ystävää. Nyt kun mietin, niin viisi kuulostaa liioittelulta ja sitä se varmaan onkin. Tuttujenkin kanssa nimittäin voi olla syvällisiä ja rehellisiä keskusteluja, mutta niitä ei silti tule sekoittaa ystävyyteen. Mun mielestä ystäviin liittyy myös sellainen samantapainen aspekti kuin perheeseen, että esimerkiksi uusi kumppani tietoisesti esitellään ja tuodaan näytille ystäville. Ehkä tutuillekin, mutta vain ystävien mielipide kandidaatista on tärkeä. Tutuilta sitä ei ole tarpeen edes kysyä. Jokainen voi tehdä tämän mielikuvaharjoitteen päässään. Kenelle esittelet uuden tärkeän ihmisen?

Täällä Edinburghissa mulla ei ole vielä ystäviä, mutta tuttuja on. Yksi tai kaksi lupaavaa ystävyyttä. Ja se tietysti luo omalta osaltaan oloa siitä, että täällä pärjätään.

Haleja ja fistpumppeja teille sinne lokakuun kynsiin! Tulkaa käymään ennen kuin rajat lyödään umpeen.

Ps. Otsikko on viittaus Olavi Uusivirran kappaleeseen. 

Ritiratirallaa, sanoi kofeiininarkki kun työpaikan etovaa pikakahvia maistoi.