Reflektoinnille ei ole ollut muutenkaan
hirveästi aikaa, mutta onneksi tapasin tänään Sannin, joka on lähdössä FLTA:ksi
Indianaan. Juttutuokio palautti Seattlen taas mun mieleen. Vastasin myös Fulbright-loppukyselyyn,
jossa pyydettiin arvioimaan vuoden aikana kehittynyttä osaamista. Solminko verkostoja?
Kasvoinko ihmisenä, entä ammatillisesti ja akateemisesti? Sopeudunko nyt
paremmin uusiin tilanteisiin? Kommunikoinko paremmin? Paraniko itseluottamus?
Opinko jotain muista kulttuureista? Kyllä, kyllä ja kyllä. Onko siinä kaikki?
Ei.
Hello Suomi |
Kirjoitin elokuussa mun
ensimmäisissä blogipostauksissa, etten tiedä, miten mä muuttuisin vuoden
aikana. Ehkä ihan kaikki ei muuttunut, mutta aika moni asia kuitenkin. Musta
tuli jossain mielessä vakavampi ja kyynisempi, mutta kuulemma myös avoimempi. Ehkä
spontaanimpi ja hulluttelevampi.
Taisin lähteä reissuun sillä
mentaliteetilla, että hoidan ahkerasti hommani, siis suomen opettamisen ja gradun,
tulen takaisin ja jatkan elämääni. No, eihän se ihan niin mennyt.
En esimerkiksi odottanut syöväni
niin paljon pizzaa. En odottanut niin monia ja kivoja juhlia. En odottanut
sydänsuruja. En odottanut polttavani vesipiippua jonkun rähjäisen talon
ullakolla. En odottanut kuuntelevani libyalaisen bestiksen selostusta siitä,
miten sisällissota sen kotimaassa etenee. Opin, että jotkut ihmiset on paskoja
eikä niihin tepsi kiltteys tai rationaalisuus. Mutta en kyllä myöskään odottanut
saavani niin hyviä uusia ystäviä.
Mietin, kuunteleeko Jenkeissä
kukaan ketään. Havaitsin, että Amerikka on kiinnostava paikka inhota suorittamista,
huippukouluja, kulutusta ja kapitalismia ja hengailla päivittäin ihmisten
kanssa, joiden mieliaiheita ovat marxismi ja kommunismi.
Tajusin taas, miten vähän tiedän
mistään mitään ja mietin, mitä eroa on muuttumisessa ja itsensä kadottamisessa.
Tuskailin gradun kanssa koko vuoden,
mutta palautin sen viimein kesäkuussa. Papereiden pitäisi tupsahtaa postilaatikkoon
nyt elokuussa.
Koin asioita, joita en ennen
ollut kokenut. Kävin esimerkiksi kerran moskeijassa ja toukokuussa paastosin
koko ramadanin.
Matkustin huomattavasti vähemmän
kuin monet muut FLTA:t. Kävin kuitenkin viidessä osavaltiossa sekä Costa
Ricassa ja näin mielettömän kauniita paikkoja ja mielenkiintoisia ihmisiä.
Pari kertaa valvoin toimistossa
koko yön opiskelemassa ja puhumassa Williamin kanssa. Valvomisessa ei
muuten ole mitään järkeä, varsinkaan jos sen tekee homeisessa
yliopistorakennuksessa.
Olin fyysisesti vahvempi kuin
koskaan aiemmin.
Harjoittelin vegaaniutta
tammikuusta toukokuuhun. Sitten ramadan tuli katkaisemaan kyseistä harrastelua. Kasvissyöntiä olen kuitenkin jatkanut melko säntillisesti varsinkin Suomessa enkä pitäisi mahdottomana vegaaniprojektin aloittamista uudelleen.
Harvoin sanon kysyjille sitä,
että Amerikassa tunsin itseni sekä todella eläväksi että väsymyksestä täysin
lamaantuneeksi. Mielessä pyörineet jutut olivat niin suuria, että jossain
vaiheessa niitä ei oikein jaksanut käsitellä. Keväällä tunsin, että mun olisi
pitänyt jatkuvasti tehdä isoja päätöksiä. Jännästi siitä päättämisestä tuli
silloin entistä vaikeampaa. Se näkyi esimerkiksi siten, että mulla ei ollut
energiaa pitää yhteyttä Suomeen niin paljon kuin olisin halunnut.
Ajattelin tehneeni valintoja,
joista kaikki eivät olleet hyviä. Huono omatunto kuvaa oikeastaan aika hyvin
koko vuotta, niin inhottavalta kuin se kuulostaakin. Syksyllä mua vaivasi
gradun etenemiseen liittyvät asiat, keväällä ihmissuhteet. Ja varmaan koko ajan mietin, että voisin
hoitaa töitäni ja opintojani paljon paremmin.
Kaikesta edellä mainitusta
huolimatta mä en vaihtaisi tätä kokemusta pois. Parasta oli jälleen kerran ihmiset,
erityisesti kaverit Seattlessa ja toiset FLTA:t Suomesta ja muista maista. Monesti
käy niin, että ulkomailla asuessa ympärille muodostuu pieni kansainvälinen
perhe. Niin kävi nytkin. Mä myös olin ja olen kiitollinen vanhoista ystävistä,
jotka oli tukena ihmeellisiäkin tarinankäänteitä kuunnellen.
Yksi niistä kohdista, joissa paloin Costa Ricassa. |
Mutta oli se sen arvoista. |
Se fiilis, kun gradu on juuri palautettu |
SASS-konferenssi Madisonissa toukokuun alussa oli todella hyvä kokemus! |
Kun loppu alkoi lähestyä
Seattlessa, tein kavereiden kanssa parin päivän vaellusreissuja, joilla
rämmittiin lumessa, uitiin järvessä ja meressä, nukuttiin teltassa, saunottiin
ja ihmeteltiin vuoria. En osannut olla vielä surullinen. Viimeisenä iltana lahjoitin
tavaroita kavereille ja söin rehellistä amerikkalaista roskaruokaa. Lähtöpäivänä
kävin salilla, tein maastavedossa uuden ennätyksen. Mua alkoi itkettää, kun
juotiin treeniporukan kanssa viimeiset smoothiet naapurin keittiössä. Tiesin jo
silloin, että kaipaisin sitä taloa enemmän kuin omaani.
William oli tehnyt
läksiäislahjaksi videon, jossa se puhuu ja näyttää kuvia ja videoita niiltä
kuudelta kuukaudelta, jotka me tunnettiin. Itkin vähän silloinkin, kun
katsottiin se mun huoneen lattialla pakattujen laukkujen keskellä.
Essam vei mut lentokentälle. Oli
iltapäiväruuhkaa ja söin yllätyspizzaa, vaikka ei ollut kova nälkä. Laukut oli tietenkin
liian painavia, ja meidän täytyi järjestellä tavaroita uudestaan. Essam seisoi
mun kanssa turvatarkastusjonossa ja me puhuttiin jostain. En enää itkenyt.
Välilasku Islannissa oli outo,
kuin joku aikakapseli. Saavuin sinne perjantaiaamuna ja lähtö Tukholmaan oli aikaisin
lauantaiaamuna. Lähetin työhakemuksen, nukuin ja olin poikki, sekaisin ajasta.
En saanut aikaiseksi mennä Reykjavikin kaupunkiin. Katsoin kuvia ja videoita
Seattlesta. Mietin, paljonko kello siellä on. Menin lenkille kolmen jälkeen
yöllä. Oli kaunista, raikasta, hiljaista, meri tuoksui. Mä ajattelin, että ei tää oo paha. Lähetin
videon Seattleen kavereille öisestä auringosta ja tuntui oudolta.
Tässä pikku purnukassa kadotin ajantajuni |
Kun lopulta pääsin ulos, Islanti oli kaunis |
Paluu Suomeen on mennyt
yllättävän hyvin, paremmin kuin odotin. Työt alkoi heti ja se oli hyvä. Työyhteisön
lämpimyys ja opiskelijoiden energisyys ovat varmasti auttaneet mua kotiutumaan
Jyväskylään. Mä olen huomannut, miten laadukasta ja nykyaikaista opetus täällä
Suomessa onkaan. Sitä arvostetaan ihan eri tavalla kuin Seattlessa. Toisaalta esimerkiksi suomen kielen lehtorin Ilonan ja viron kielen Liina-Lyn metodit olivat moderneja ja kommunikatiivisia, ja heiltä opinkin paljon. Kovin pitkään en ehdi nauttia Suomen opetuskulttuurista, koska seuraavat
työkuviot näyttäis kuitenkin vievän mut taas ulkomaille, mistä mä kyllä olen enimmäkseen innoissani.
Summa summarum: vuosi oli rankka
mutta hyvä, ja haluaisin ehkä mennä vielä piipahtamaan vanhoilla mestoilla
ennen töiden alkamista. Edinburghista näyttäisi olevan suhteellisen halpoja
lentoja rapakon taakse.
Suomessa ihmiset puuhastelee
kesäjuttujaan ja on hiljaista. Mä viihdyn ihmisten seurassa enemmän kuin
aikaisemmin. Useimpina iltoina Seattlessa söin illallista seurassa, yleisimmin naapurin huoneen lattialla. Olen iloinen kaikista
aterioista, jotka saan nyt jakaa jonkun kanssa.
Mä pidän siitä, että voin kävellä
yöllä kotiin eikä mun tarvitse pelätä. Mä pidän itseni täsmällisestä ilmaisusta
suomen kielellä. Mä pidän halvoista hinnoista ruokakaupassa; maksaisin samoista
asioista varmasti tuplasti Seattlessa. Mä pidän yösouduista ja uimisesta
järvessä kaikkina vuorokaudenaikoina. Ja vaalearunkoisten koivujen rivistö on
kauneinta, mitä on.
Minna on paras kollega. Se myös otti tämän kuvan, kun oltiin ihan loppu heinäkuun kurssin jälkeen. |
Kiviniemen kesämaja, Jyväskylä |
Kiitos kaikille mun reissua seuranneille, olipa kanava sitten tämä blogi, Instagram,
Facebook tai jokin henkilökohtaisempi väylä.
Seikkailu jatkuu!