Ehkä sun on pakko mennä

Tänään istuskelin tiukka mukillinen espressoa kädessä kämpillä ja kirjoittelin ajatuksia puhelimen muistiin. Niitä tuli lopulta niin paljon, että ajattelin, että jaah, pitäisköhän kirjoittaa jotain blogiin. Ainoa olemassa oleva blogi on tää Amerikan arkku enkä nyt jaksanut luoda uutta tätä kenties yksittaistapaukseksi jäävää tekstiä varten, niin että kestäkää.

Oon siis ollut nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää Skotlannissa. Kuten sanotaan, arki se on arkea joka paikassa. Mun ekat viikot täällä on olleet kivoja, mutta ei ne mitään glamouria tai nähtävyyksien kiertämistä ole olleet. En itse asiassa oo käynyt vielä yhdelläkään Edinburghin nähtävyydellä tai museossa tai edes mennyt kaupungille sillä tavalla lomailijana, vaan aina jotain asiaa toimittamaan. Se johtuu siitä, että en oo täällä lomalla. Ihan samalla lailla täälläkin teen kotona ruokaa, harrastuksenomaisesti katson meemejä ja mietin, että enpäs ostakaan tästä kaupasta jogurttia, kun siellä toisessa on sitä parempaa ja halvempaa.

Kaiken kaikkiaan menee siis oikein mukavasti. Oon löytänyt kodin ja aloittanut työt. Työ ja ehkä eritoten se, että on fyysinen työpaikka, minne mennä, on tärkeää, että voin tuntea kuuluvani tänne. Että jotenkin osallistun ja oon osa tätä elämää ja yhteisöä täällä.

Sekin on tietysti tärkeää, että voi tuntea ammattiylpeyttä ja ajatella, että ei oo ihan paska. On aika kova koulu, kun valmistumisen jälkeen aloittaa työt. Tän te tiedätte. Mutta kun on täällä yksin ja työpaikalla ainoana suomea puhuvana ja jonkun nyt on pakko sitä suomea niille opiskelijoille opettaa, niin ei kai sitä kukaan muu sitten paremmin tee. Syvään päätyyn ja lycka till, se olkoon mottona nyt.

Oon myös saanut harrastukset rullaamaan. Käyn salilla, juoksen, aloitin joogan ja italiankurssin. Nautin siitä, että mulla on aikaa ja voin miettiä, ottaisinko tähän mukaan myös pilatesta, kokeilisinko itsepuolustuskurssia tai opettelisinko soittamaan ukulelea.

Tietenkin jotkut asiat harmittaa. Osa niistä asioista on sellaisia, jotka harmittais Suomessakin. Sade on sadetta ja pässit ihmiset pässejä kaikkialla. Jotkut asiat puolestaan on sidoksissa tähän nimenomaiseen paikkaan. Antti Holman sanoin (Auta Antti!, jakso nimeltä Vaikeat kysymykset): ”Mulla on ikävä sitä tunnetta, et mä voin mennä johonki pankkiin Suomessa eikä ne pankkivirkailijat mene johonki hätämoodiin, ku joku maahanmuuttaja yrittää änkyttää jotain asioitaan, mutta mä kestän sen hätämoodinki täällä”. Tää osuu ja uppoaa erityisesti siitä syystä, että en tosiaan oo vielä saanut avattua paikallista pankkitiliä.

Kotia oon myös miettinyt aika paljon, siis sitä sellaista kodin käsitettä. Mitä se tarkoittaa, että jostain paikasta tulee koti? Mitä siihen vaaditaan? Tätä ajattelua on innoittanut yhtäältä se, että monet mun lähipiirissä vakiintuu ja asettuu ja ostaa asuntoja samaan aikaan kun mä pohdin, että minkähän sortin Peter Pan- tai maijamehiläis-syndrooma mulla sitten on, kun nään itseni asumassa vuokralla tästä hamaan helvettiin ja vieläpä jossain eri maissa. Luin myös tänne tullessani Päivi Kanniston kirjan Elämäni nomadina. Oon kaukana nomadista (ihmisestä, jolla ei ole pysyvää kotia, vaan jonka elämäntapana on liikkua esimerkiksi laiduntavien eläinten mukana; nykyaikana puhutaan esimerkiksi globaaleista nomadeista, joiden liikkuvuus eri maiden välillä on suurta, ja jotka viipyvät yhdessä paikassa yhdestä päivässä muutamaan kuukauteen), mutta kirja oli silti kiinnostava ja monet ajatukset samaistuttavia. Esimerkiksi:

Sadhujen lailla olen myös huomannut, että paikalleen asettuessa mieli turtuu nopeasti. Paikallisia ajattelu- ja toimintatapoja alkaa pitää normaaleina ja virikkeet kyseenalaistamiseen ehtyvät. Elämästä tulee monotonista, rutiinien ja tapojen säätelemää. (58)

Minulta on usein kysytty, vaatiiko tutusta irtautuminen aina lähtemistä. Ei aina, mutta ilman irtaantumista ei välttämättä oivalla, missä ajattelu- ja toimintamalleissa on kiinni. (59)

Miksi liikkuvuutta pidetään yhä poikkeuksellisena, joko ihailtavana tai uhkaavana? (320)

Kannisto toteaa, että ei usko ”työn, omistamisen ja ydinperheen pyhään kolminaisuuteen” (205), enkä periaatteessa usko minäkään – mutta siitä huolimatta olen juuri tässäkin postauksessa todennut, kuinka tärkeässä asemassa työ ja koti ovat minulle Edinburghiin asettautumisessa olleet.

Omaa asettumista tai liikkuvuutta ajattelee toki myös koko yhteiskunnan kannalta, erityisesti sitä taustaa vasten, millaisena kuvittelen tämän pallon tulevaisuuden. Jos haluan, että musta ois mahdollisimman paljon hyötyä tai että tekisin mahdollisimman paljon hyvää, missä mun kannattais fyysisesti olla ja mitä tehdä? On kiva opettaa ulkomailla suomea ja siinä samalla oppia itse kieliä ja asioita itsestään sekä kyseenalaistaa päivänselvinä pitämiään ilmiöitä (ks. ylläolevat lainaukset), mutta olisiko sittenkin arvokkaampaa, että tekisi töitä vaikka Suomessa maahanmuuttajien kanssa ja yrittäisi edesauttaa kaikkien siellä asuvien onnea ja yhteisymmärrystä. Tällaisia juttuja sitä toisinaan juolahtelee mieleen.

Vielä yksi olennainen asia kuuluvuuden tunteessa on tietenkin ystävyyssuhteiden luominen. Oon miettinyt myös ystävyyden käsitettä. Suurin osa mun ystävistä on Suomessa. En jaa heidän kanssaan enää päivittäistä arkeani tai ole heidän kanssaan jatkuvasti yhteyksissä. Mutta ne on niitä ihmisiä, jotka tietää mun viat ja liat. Ei ne oo niitä, jotka ajattelee, että Meri on cool ja funny ja nice to hang out with. Ei me hengata. Sitten kun puhutaan niin puhutaan asiaa ja rehellisesti. Kun tavataan niin tavataan. Tämä johtuu siitä, että sitä yhteistä aikaa ei enää tule luontevasti jaettujen julkisten toimintojen, kuten luennoilla käymisen kautta. Näissä ihmissuhteissa keskiössä ei ole hauskanpito vaan ymmärtäminen ja hyväksyntä. Nää ihmiset on ystäviä. Toiset on tuttuja.

Ulkomailla ystäviä on vielä vähemmän. Tuttuja voi olla paljonkin ja enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Seattlessa on kuitenkin vain kaksi tai korkeintaan viisi ystävää. Nyt kun mietin, niin viisi kuulostaa liioittelulta ja sitä se varmaan onkin. Tuttujenkin kanssa nimittäin voi olla syvällisiä ja rehellisiä keskusteluja, mutta niitä ei silti tule sekoittaa ystävyyteen. Mun mielestä ystäviin liittyy myös sellainen samantapainen aspekti kuin perheeseen, että esimerkiksi uusi kumppani tietoisesti esitellään ja tuodaan näytille ystäville. Ehkä tutuillekin, mutta vain ystävien mielipide kandidaatista on tärkeä. Tutuilta sitä ei ole tarpeen edes kysyä. Jokainen voi tehdä tämän mielikuvaharjoitteen päässään. Kenelle esittelet uuden tärkeän ihmisen?

Täällä Edinburghissa mulla ei ole vielä ystäviä, mutta tuttuja on. Yksi tai kaksi lupaavaa ystävyyttä. Ja se tietysti luo omalta osaltaan oloa siitä, että täällä pärjätään.

Haleja ja fistpumppeja teille sinne lokakuun kynsiin! Tulkaa käymään ennen kuin rajat lyödään umpeen.

Ps. Otsikko on viittaus Olavi Uusivirran kappaleeseen. 

Ritiratirallaa, sanoi kofeiininarkki kun työpaikan etovaa pikakahvia maistoi.

Land of Confusion

Olen ollut nyt yli kuukauden Suomessa. Aika tuntuu pidemmältä, niin paljon on ehtinyt tapahtua. Mä olen lykännyt tän viimeisen postauksen kirjoittamista, koska tiesin, että siinä ei olisi vain onnellista Amerikka-hehkutusta. Jotkut saattaisivat säikähtää lopputulosta. Siis heti alkuun: kaikki on hyvin.

Reflektoinnille ei ole ollut muutenkaan hirveästi aikaa, mutta onneksi tapasin tänään Sannin, joka on lähdössä FLTA:ksi Indianaan. Juttutuokio palautti Seattlen taas mun mieleen. Vastasin myös Fulbright-loppukyselyyn, jossa pyydettiin arvioimaan vuoden aikana kehittynyttä osaamista. Solminko verkostoja? Kasvoinko ihmisenä, entä ammatillisesti ja akateemisesti? Sopeudunko nyt paremmin uusiin tilanteisiin? Kommunikoinko paremmin? Paraniko itseluottamus? Opinko jotain muista kulttuureista? Kyllä, kyllä ja kyllä. Onko siinä kaikki? Ei.

Hello Suomi

Suomessa viettämäni kuukauden aikana ihmiset ovat kysyneet, miten Seattlessa meni. Se on todella vaikea kysymys, johon vastaan ympäripyöreästi, että oli aika intensiivistä.

Kirjoitin elokuussa mun ensimmäisissä blogipostauksissa, etten tiedä, miten mä muuttuisin vuoden aikana. Ehkä ihan kaikki ei muuttunut, mutta aika moni asia kuitenkin. Musta tuli jossain mielessä vakavampi ja kyynisempi, mutta kuulemma myös avoimempi. Ehkä spontaanimpi ja hulluttelevampi.

Taisin lähteä reissuun sillä mentaliteetilla, että hoidan ahkerasti hommani, siis suomen opettamisen ja gradun, tulen takaisin ja jatkan elämääni. No, eihän se ihan niin mennyt.

En esimerkiksi odottanut syöväni niin paljon pizzaa. En odottanut niin monia ja kivoja juhlia. En odottanut sydänsuruja. En odottanut polttavani vesipiippua jonkun rähjäisen talon ullakolla. En odottanut kuuntelevani libyalaisen bestiksen selostusta siitä, miten sisällissota sen kotimaassa etenee. Opin, että jotkut ihmiset on paskoja eikä niihin tepsi kiltteys tai rationaalisuus. Mutta en kyllä myöskään odottanut saavani niin hyviä uusia ystäviä.

Mietin, kuunteleeko Jenkeissä kukaan ketään. Havaitsin, että Amerikka on kiinnostava paikka inhota suorittamista, huippukouluja, kulutusta ja kapitalismia ja hengailla päivittäin ihmisten kanssa, joiden mieliaiheita ovat marxismi ja kommunismi.

Tajusin taas, miten vähän tiedän mistään mitään ja mietin, mitä eroa on muuttumisessa ja itsensä kadottamisessa.  

Tuskailin gradun kanssa koko vuoden, mutta palautin sen viimein kesäkuussa. Papereiden pitäisi tupsahtaa postilaatikkoon nyt elokuussa.

Koin asioita, joita en ennen ollut kokenut. Kävin esimerkiksi kerran moskeijassa ja toukokuussa paastosin koko ramadanin.

Matkustin huomattavasti vähemmän kuin monet muut FLTA:t. Kävin kuitenkin viidessä osavaltiossa sekä Costa Ricassa ja näin mielettömän kauniita paikkoja ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Pari kertaa valvoin toimistossa koko yön opiskelemassa ja puhumassa Williamin kanssa. Valvomisessa ei muuten ole mitään järkeä, varsinkaan jos sen tekee homeisessa yliopistorakennuksessa.

Olin fyysisesti vahvempi kuin koskaan aiemmin.

Harjoittelin vegaaniutta tammikuusta toukokuuhun. Sitten ramadan tuli katkaisemaan kyseistä harrastelua. Kasvissyöntiä olen kuitenkin jatkanut melko säntillisesti varsinkin Suomessa enkä pitäisi mahdottomana vegaaniprojektin aloittamista uudelleen. 

Harvoin sanon kysyjille sitä, että Amerikassa tunsin itseni sekä todella eläväksi että väsymyksestä täysin lamaantuneeksi. Mielessä pyörineet jutut olivat niin suuria, että jossain vaiheessa niitä ei oikein jaksanut käsitellä. Keväällä tunsin, että mun olisi pitänyt jatkuvasti tehdä isoja päätöksiä. Jännästi siitä päättämisestä tuli silloin entistä vaikeampaa. Se näkyi esimerkiksi siten, että mulla ei ollut energiaa pitää yhteyttä Suomeen niin paljon kuin olisin halunnut.

Ajattelin tehneeni valintoja, joista kaikki eivät olleet hyviä. Huono omatunto kuvaa oikeastaan aika hyvin koko vuotta, niin inhottavalta kuin se kuulostaakin. Syksyllä mua vaivasi gradun etenemiseen liittyvät asiat, keväällä ihmissuhteet.  Ja varmaan koko ajan mietin, että voisin hoitaa töitäni ja opintojani paljon paremmin.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta mä en vaihtaisi tätä kokemusta pois. Parasta oli jälleen kerran ihmiset, erityisesti kaverit Seattlessa ja toiset FLTA:t Suomesta ja muista maista. Monesti käy niin, että ulkomailla asuessa ympärille muodostuu pieni kansainvälinen perhe. Niin kävi nytkin. Mä myös olin ja olen kiitollinen vanhoista ystävistä, jotka oli tukena ihmeellisiäkin tarinankäänteitä kuunnellen.

Yksi niistä kohdista, joissa paloin Costa Ricassa.

Mutta oli se sen arvoista.

Se fiilis, kun gradu on juuri palautettu

SASS-konferenssi Madisonissa toukokuun alussa oli todella hyvä kokemus!

Kun loppu alkoi lähestyä Seattlessa, tein kavereiden kanssa parin päivän vaellusreissuja, joilla rämmittiin lumessa, uitiin järvessä ja meressä, nukuttiin teltassa, saunottiin ja ihmeteltiin vuoria. En osannut olla vielä surullinen. Viimeisenä iltana lahjoitin tavaroita kavereille ja söin rehellistä amerikkalaista roskaruokaa. Lähtöpäivänä kävin salilla, tein maastavedossa uuden ennätyksen. Mua alkoi itkettää, kun juotiin treeniporukan kanssa viimeiset smoothiet naapurin keittiössä. Tiesin jo silloin, että kaipaisin sitä taloa enemmän kuin omaani.

William oli tehnyt läksiäislahjaksi videon, jossa se puhuu ja näyttää kuvia ja videoita niiltä kuudelta kuukaudelta, jotka me tunnettiin. Itkin vähän silloinkin, kun katsottiin se mun huoneen lattialla pakattujen laukkujen keskellä.

Essam vei mut lentokentälle. Oli iltapäiväruuhkaa ja söin yllätyspizzaa, vaikka ei ollut kova nälkä. Laukut oli tietenkin liian painavia, ja meidän täytyi järjestellä tavaroita uudestaan. Essam seisoi mun kanssa turvatarkastusjonossa ja me puhuttiin jostain. En enää itkenyt.

Välilasku Islannissa oli outo, kuin joku aikakapseli. Saavuin sinne perjantaiaamuna ja lähtö Tukholmaan oli aikaisin lauantaiaamuna. Lähetin työhakemuksen, nukuin ja olin poikki, sekaisin ajasta. En saanut aikaiseksi mennä Reykjavikin kaupunkiin. Katsoin kuvia ja videoita Seattlesta. Mietin, paljonko kello siellä on. Menin lenkille kolmen jälkeen yöllä. Oli kaunista, raikasta, hiljaista, meri tuoksui.  Mä ajattelin, että ei tää oo paha. Lähetin videon Seattleen kavereille öisestä auringosta ja tuntui oudolta.

Tässä pikku purnukassa kadotin ajantajuni

Kun lopulta pääsin ulos, Islanti oli kaunis

Paluu Suomeen on mennyt yllättävän hyvin, paremmin kuin odotin. Työt alkoi heti ja se oli hyvä. Työyhteisön lämpimyys ja opiskelijoiden energisyys ovat varmasti auttaneet mua kotiutumaan Jyväskylään. Mä olen huomannut, miten laadukasta ja nykyaikaista opetus täällä Suomessa onkaan. Sitä arvostetaan ihan eri tavalla kuin Seattlessa. Toisaalta esimerkiksi suomen kielen lehtorin Ilonan ja viron kielen Liina-Lyn metodit olivat moderneja ja kommunikatiivisia, ja heiltä opinkin paljon. Kovin pitkään en ehdi nauttia Suomen opetuskulttuurista, koska seuraavat työkuviot näyttäis kuitenkin vievän mut taas ulkomaille, mistä mä kyllä olen enimmäkseen innoissani. 

Summa summarum: vuosi oli rankka mutta hyvä, ja haluaisin ehkä mennä vielä piipahtamaan vanhoilla mestoilla ennen töiden alkamista. Edinburghista näyttäisi olevan suhteellisen halpoja lentoja rapakon taakse.

Suomessa ihmiset puuhastelee kesäjuttujaan ja on hiljaista. Mä viihdyn ihmisten seurassa enemmän kuin aikaisemmin. Useimpina iltoina Seattlessa söin illallista seurassa, yleisimmin naapurin huoneen lattialla. Olen iloinen kaikista aterioista, jotka saan nyt jakaa jonkun kanssa.

Mä pidän siitä, että voin kävellä yöllä kotiin eikä mun tarvitse pelätä. Mä pidän itseni täsmällisestä ilmaisusta suomen kielellä. Mä pidän halvoista hinnoista ruokakaupassa; maksaisin samoista asioista varmasti tuplasti Seattlessa. Mä pidän yösouduista ja uimisesta järvessä kaikkina vuorokaudenaikoina. Ja vaalearunkoisten koivujen rivistö on kauneinta, mitä on.

Minna on paras kollega. Se myös otti tämän kuvan, kun oltiin ihan loppu heinäkuun kurssin jälkeen.

Kiviniemen kesämaja, Jyväskylä

Kiitos kaikille mun reissua seuranneille, olipa kanava sitten tämä blogi, Instagram, 

Facebook tai jokin henkilökohtaisempi väylä. 

Seikkailu jatkuu!

Kiitos mosquitoes: Thanksgiving sensations

What’s up! Time has gone by SO FAST. Only two more weeks and I’ll fly to Finland for a fortnight. And next week I’m heading for the FLTA Mid-Year Conference, which will be held in Washington D.C.!

Last Thursday was the favorite holiday of many Americans: Thanksgiving. That is the time of the year when people travel across the country and visit their families (in fact many peeps have to choose whether they do this trip in Thanksgiving or in Christmas since these two holidays have only a month between them. It is quite common to travel for one only).

On Thursday morning I baked a cake, shoved it into my backpack and cycled to the city. I met Christopher and his family, who are from Iowa and were visiting Seattle last week. Christopher was an exchange student in Finland last fall and he was my tutee and student and most importantly my friend. Last time we saw was in December in dark and freezing Jyväskylä, when I took him to the railway station early in the morning. It was so strange to see him again in such a different setting...but so awesome too! We met already on Monday on campus and on Thursday we headed for the Space Needle. The day was a bit cloudy but you could still see the mountains in the horizon. Thank you so much Christopher and the whole family, I hope to see you again soon!

From Jyväskylä to Seattle

Our Scandinavian-German TA family had decided to celebrate Thanksgiving together and at some point Dominik suggested we could be at his place: his landlords have a tradition of throwing a dinner party almost every year for friends and neighbors and we were welcome to join. Alright! I got to the party place, soaking from the rain, and took the cake from my bag. Imagine a cake that has been traveling in my bag the whole day and even went to the Space Needle. Yeah, it looked simply terrible. We decided to turn it upside down before presenting it to our hosts, and that’s the way it was served later at the dessert table.

The dinner was great and lasted for hours. We had it all: turkey, chicken, stuffing, mashed potatoes, salads, cranberry sauce and cranberry bread rolls, and really great wine. Thanks god my poor chocolate cake was not the only dessert. There was also a pumpkin pie, an apple pie, a pecan pie…I’m probably forgetting something. When our German-Arizonan-Libyan-Finnish team finally withdrew to the basement, we could do nothing but lie in bed and on the floor and wonder if we would ever again feel less full.

The day after Thanksgiving was Black Friday, a huge shopping day in America. It is not uncommon for people to line up in front of stores and wait for them to open at 5am or so. Apparently there have been incidents when people have got injured and even killed during fierce shopping. I didn't want to die and skipped Black Friday sales. Instead the rest of my break consisted of studying, light festival at the zoo, and vegan dinner with friends.

Dinner at RICHard's 

Conquered my fear of mascots

Apparently some families have a Thanksgiving tradition of saying what they are thankful for – although everyone who I asked said they don’t do that. However, a certain Lithuanian and I have a habit of listing five things we are grateful for each day. We do this every night before going to bed. It is not as pompous as it may sound: sometimes I’m grateful just for the fact it didn’t rain that day, or that my thermos was working when I thought it was broken. I may be grateful for a good workout, for really nice ice cream or for my thick blanket. I may be grateful for an interesting conversation, or for Jon and Christine, or for crossing off to-do list tasks. They’re simply things that have made me happy during the day. This has been an extremely important routine for us. In the spirit of Thanksgiving I’ll look back to these first months and make a list of five things I’m grateful for.

1)      Friends.

2)      UW as an academic environment. Every day I get to work with inspiring people who genuinely want to do a good job. They are interested in the same small languages as I am and speak many of them fluently. That is incredible and super motivating. It makes me ask myself what is stopping me from being fluent in Swedish, Italian, Lithuanian, Estonian or some other language. Nothing. I also feel I’ve improved as a teacher, which is thanks to Ilona, other colleagues and TA’s, and our weekly class of brandlhandle. I feel I’ve learned a lot since August and our micro-teaching sessions in Eugene. And finally, our Finnish students are just great. I’ll never get tired of them speaking Finnish. I love how they are not intimidated by the supposed hardness of the language.

Mulle meeldib eesti keel, see on väga huvitav ja naljakas. // Homework for the Estonian class

The office

Campus on a peaceful day

3)   As much as I have criticized the overwhelming study and work culture here, I have to admit that there is something about it that I like. Maybe it’s the energy on campus and everywhere, maybe it’s the way people are active: either way, I get more things done than in Europe ever.

4)   Simply the fact that I have the chance to be here. This experience is once again challenging me, it's forcing me to reflect and to ask myself what kind of person I am. I am not shy, unhappy or angry, but because of my thoughtfulness, slowness and reluctance to give definite answers, many Americans might perceive me that way. It doesn’t help that I’m often sarcastic, don’t volunteer my opinions when no one asked for them, and prefer listening to talking.

In addition, this time here has had an impact on my Europe-centric world view. I’ve heard people saying that the USA is like a young, optimistic person who believes that anything, absolutely anything can be solved (especially if you throw some money at it, some say) and Europe is old, cynical and fatalistic because of its long and often unhappy history, which we think is repeated again and again. I know that I’ll dislike the way people complain (and do nothing about it) or don’t say anything ever in Finland, but it’ll be also nice that people are not afraid of silence (maybe I’ll be). These are two sides of the same coin. Anyway I'm happy for all my experiences here. 

Sometimes a new experience is a free cookie in a grocery store at midnight

Awesome Indian desserts

Was ist das??

5)      The weather? No but seriously. “I hope you like rain”, said Americans to me before I got here. Also Frasier always gave the impression that the city is rainy (speaking of Frasier, I look at my all-time favorite show from a different perspective now: homelessness is a serious issue in Seattle, and Frasier and Niles are just the biggest snobs on earth. Suddenly not so funny anymore). Anyway I was told this fall has been exceptionally dry. I just think the weather has been great. Or at least better than I thought it would be. What I’m trying to say is November is not at all as dark as it is in Finland. But who knows – everyone keeps saying “wait until January, wait until January”. Perhaps Seattle will show its true color then.

Sama summattuna suomeksi:

Aika rientää! Viime viikolla oli kiitospäivä, joka on monille amerikkalaisille tärkeämpi ja rakkaampi kuin joulu. Vietin kyseistä juhlaa saksalaisella kaverilla. Sen vuokraisännillä on tapana pitää suuret pidot ja kutsua ystävät ja naapurit illalliselle. Ruoka oli hyvää ja perinteistä kiitospäivän menuun kuuluvaa: kalkkunaa ja sen täytettä, perunamuusia, karpalokastiketta...jälkiruoaksi kurpitsa-, omena- ja pekaanipiirakoita. Mäkin leivoin kutsujen isännille kiitokseksi suklaakakun, mutta koska olin heittänyt sen lämpimänä reppuun ja se oli siellä sitten pyörinyt monta tuntia, koko torttu oli aika kammottavan näköinen kun vedin sen päivänvaloon. Pohdittiin, voitaisiinko me teeskennellä kaatumista portaissa ja sillä selittää kakun ulkomuoto. Päädyttiin kuitenkin vain kääntämään kakku ylösalaisin ja tarjoilemaan se sillä tavalla. Täydestä meni ja hyvältä maittoi. Illallisen päätteeksi ei voitu kuin maata selällään pitkin sänkyä ja lattioita, kuvut täpötäynnä.

Stasin ja mun iltarutiinin (joka ilta ennen nukkumaanmenoa pitää sanoa viisi asiaa, joista on kiitollinen sinä päivänä) sekä kiitospäivän innoittamana listaan viisi juttua, joista oon tähän mennessä kiitollinen Seattlessa. 

1. Ystävät.

2. Akateeminen ympäristö. Meidän laitoksella kaikki on kiinnostuneita samoista pienistä pohjoismaisista ja balttilaisista kielistä. Monet vieläpä puhuu sujuvasti useaa niistä. Se on mulle motivoivaa: miks mäkin en vois olla sujuva ruotsissa, italiassa, liettuassa tai virossa? Tunnen myös kehittyneeni opettajana. Ja meidän suomen kielen opiskelijat on huippuja.

3. Energia ja tekemisen meininki täällä.

4. Se, että saan olla täällä ja oppia uutta itsestäni ja maailmasta. 

5. Sää! Ei yhtään hullumpi.  

Mainittakoon vielä, että Frasieria katsoo nykyään vähän uusin silmin. Seattlessa on tosi paljon kodittomia. Sitten on myös paljon älyttömän rikkaita. Se, että Frasier ja Niles on niin snobeja, on yhtäkkiä eri tavalla kiinnostavaa - ei välttämättä niin hauskaa. 

Have a good one

Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu. Lukukausi (tai ”neljännes” – lukuvuosi on jaettu vajaan kolmen kuukauden mittaisiin quartereihin) on ehtinyt jo puoliväliin. Parin viime viikon aikana monet opiskelijat on hikoilleet Mid Term -testien eli välikokeiden kanssa. Mullakin oli sellainen viron kurssilla. Vieraan kielen opetusmetodeja käsittelevällä kurssilla ei välikoetta ollut, mutta jokaviikkoiset luku- ja kirjoitustehtävät sekä observoinnit ja esitelmät pitää mielen virkeänä. Normaalisti graduate studentit tekee quarterissa 10-15 opintopistettä ja opettaa omaa kurssia joka päivä 50 minuuttia. Mä teen 8 opintopistettä ja toimin assistenttina – ja silti tuntuu että on paljon hommaa ja pitkiä päiviä.

Jotain ois tietenkin pitänyt aavistella, kun syyskuussa laitoksen orientaatiossa tutustumiskysymyksenä oli ”mitä tekisit, jos sinulla olisi vuorokaudessa yksi ylimääräinen tunti”. Teaching Assistenteille suunnatussa orientaatiossa taas kehotettiin unohtumaan seurustelu, koska sille ei ole aikaa (tai sitten pitää deittailla toista TA:ta, joka ymmärtää elämäntilannettasi) ja luettiin artikkeli esimerkillisestä TA:sta, jonka päivät on aikataulutettu minuutilleen ja jonka päivä alkaa salilla kello 6.15. Kuulen jatkuvasti sitä, että työpäivän aikana ei ehditä syödä lounasta – tai edes käydä vessassa!

Pari viikkoa sitten käännyin Googlen puoleen, kun halusin tietää, mitä amerikkalaisista ja heidän suhteestaan työntekoon puhutaan. Joidenkin mielestä amerikkalainen pelkää sitä, että joku voisi erehtyä luulemaan häntä laiskaksi. Mikä häpeä se olisikaan! Mietin, mikä voisi olla suomalaisille vastaavanlainen synti ja päädyin uusavuttomuuden kautta jonkinlaiseen yleiseen heikkouteen. Mutta sen taas voi ymmärtää hyvin laajasti ja niputtaa laiskuudenkin sen alle. Mitä mieltä olette?

Joku myös arveli internetin areenoilla, että amerikkalainen unelma on asioiden omistamista. Ja se taas maksaa rahaa. Hieno auto, hieno talo, hieno koulutus, hienot pelit ja vehkeet - kaiken tämän saavuttamiseksi on tehtävä paljon töitä. Kirjoittaja vertasi asiaa saksalaiseen unelmaan, jonka hän näki yksinkertaisempana ja perhekeskeisempänä. Tanskalaiseen unelmaan ei kirjoittajan mielestä välttämättä edes kuulu autoa. Millainen on suomalainen unelma? 

Ylenpalttinen omistaminen on tosiaan joskus uuvuttavaa katsottavaa. Oon pikkuhiljaa alkanut tajuta, että eivät kaikki Seattlen pyöräilijät suinkaan ole mitään oikeita kilpapyöräilijöitä – mutta jos ihmisellä on pyörä, niin helvetti, se on sitten kanssa kunnon pyörä. Kun sillä ajetaan, pukeudutaan kireään pyöräilyasuun, pyöräilykenkiin ja pyöräilyhanskoihin. 

Halloween tuli ja meni. Lokakuun viimeisenä iltana lapset kiersi ovelta ovelle pyytämässä karkkeja. Tulin siinäkin ajatelleeksi, että täällä lapsilla on vaikuttavia kaupasta ostettuja asuja, Suomessa virpojilla on äidin huivit ja essut. 

Halloween oli hauska, vaikka katsoinkin vähän pitkään ja tuskaisena joillakin pihoilla olleita koristeita (pieniä hautakiviä, pääkalloja ja maasta työntyviä irtokäsiä). En myöskään ymmärrä, miksi aikuiset pukeutuvat Halloweenina johonkin asuun, siis vaikkapa töihin mennessään. Juhlat ovat eri asia. Olin Halloweenia edeltävänä lauantaina kotibileissä ja pukeuduin yhdeksi professoreistani. 

Paardit on hyvä aasinsilta ystäviin, jotka on mahtavia. Mun kaverit Seattlessa on virolaisia, saksalaisia ja amerikkalaisia. Ihmiset ylipäätään on täällä ystävällisiä ja vieraanvaraisia, tykkään siitä! Halloweenina eräs opiskelija esimerkiksi kutsui meidät suomiopet kotiinsa kaivertamaan kurpitsoita. Jengi ei valita, ei vähättele itseään tai muita, ei nurise tai huokaile. Tykkään täällä olevasta sähäkästä ilmapiiristä, ei oo sellaista aavistuksen tympääntynyttä fiilistä niin kuin Suomessa usein. Kyllä, joskus oon väsynyt vain siksi, että oon ollut yliopistolla sosiaalinen 12 tuntia ja kun tulen kotiin, sama jatkuu. Muun muassa siitä syystä makasin kuntosalin saunassa (kyllä, musta on tullut yksi saunan väärinkäyttäjistä) puoli tuntia yhtenä iltana tällä viikolla. Musta oli koko päivän tuntunut, että en kuullut omia ajatuksiani. 

Kyllä mulla siis vapaa-aikaakin näyttää olevan, kun ehdin hautoa itseäni saunassa. Yliopiston valtavalla salilla on edelleen mukava pyöriä. Muutama viikko sitten osallistuin myös yliopiston Dawg Dash -juoksutapahtumaan. Ja joka viikko on ollut jotain ilomielisyyttä kavereiden kanssa, milloin tailgatingin ällistelyä (ennen jenkkifutispeliä ihmiset ajavat autonsa suurelle parkkipaikalle stadionin viereen ja pistävät bileet pystyyn), milloin halpoja kolmen dollarin tuoppeja saksalaisten kanssa jossain yliopiston lähellä. 

Kiitospäiväkin lähestyy. Se merkitsee vapaata torstaita ja perjantaita, siis huimaa neljän päivän viikonloppua. Yhden kaverin kanssa suunnitellaan, että etsiydytään silloin johonkin luontokohteeseen Seattlen lähellä. Niin ja eilen varasin jo liput spring break -reissulle. Paljon kihisyttäviä juttuja siis näköpiirissä!

10 kilometrin startti

Jotkut asiat silti syö naista, ei siitä pääse mihinkään. Oon seurannut sivusta toisen suomalaisen homekämppäkamppailua ja kuullut tarinoita Seattlen surkeasta rakentamisesta. Sanalla sanoen käsittämätöntä. Musta on tullut kyynisempi tiettyjen asioiden suhteen. Joskus hommat ei vaan toimi tai jostain tulee yllättäviä maksuja. Uskon, että aina ilmenee jokin vastoinkäyminen, aina edes yksi ongelma. Siksi saatan lykätä asioiden hoitamista – mikä on tietenkin multa hölmöä eikä ainakaan auta yhtään mitään. 

Täällä ollessani oon myös tuntenut suurempaa maailmantuskaa kuin missään muualla. Siihen on varmasti vaikuttanut keskustelu IPCC:n ilmastoraportista ja se, miten täällä kulutetaan menemään ja ollaan ehkä vähän epätietoisia kierrättämisen suhteen. Lisäksi välivaalit ovat nurkan takana ja Trumpin tämänhetkiset puheet järkyttävät. Trumpin retoriikka on aggressiivista ja sen tarkoitus on lietsoa pelkoa. 

Viime postauksessa kirjoitin, että ”vaaran ilmapiiri on koko ajan läsnä”. Tarkoitan sillä esimerkiksi sitä, että kampuksella on emergency-tolppia – eli hätätilanteessa voit painaa nappia ja hälyttää apua. Siis kuvitellaan vaikka sellaista tilannetta, että joku vaikka pimeällä seuraisi mua. Tarkoitan julisteita, joissa kehotetaan soittamaan vihjepuhelu, jos näkee jotain epäilyttävää. Koko ajan siis muistutetaan siitä, että sä et ole turvassa. Vuokraemäntä kertoi naapurisovelluksesta, joka on kätevä esimerkiksi osta ja myy -tarkoituksessa, mutta jossa usein käydään vainoharhaista keskustelua naapurustossa nähdyistä ihmisistä tai asioista. Kerran hän oli mennyt ruokkimaan ystävänsä kissat, kun tämä oli ollut matkoilla. Joku naapureista oli epäilyttävän hiiviskelijän nähtyään soittanut poliisit. Talosta poistunutta Christineä vastassa oli ollut kolme aseella uhannutta (!) poliisia. 

Toiset suomalaiset FLTA:t ja ohjaava opettaja on olleet parhaat vertaistuet turhautumisen hetkellä. Ystävien ääniviestit Suomesta (ja Sloveniasta) on myös auttaneet mielettömästi. Ja Stas on urheasti kuunnellut mun hajoilua enemmän kuin kukaan muu. Se on pysynyt koko ajan optimistisena, saanut mut nauramaan ja rullaamaan taas.

Kertaakaan en ole katunut tänne lähtöä. 

Kuulen otsikon lausahdusta – have a good one – lähes päivittäin. Se voi tarkoittaa hyvää illanjatkoa, hyvää päivänjatkoa, hyvää treeniä, oikeastaan mitä vaan tilanteesta riippuen. Have a good one vois olla mun virallinen motto tälle vuodelle.