Tänään istuskelin tiukka mukillinen espressoa kädessä kämpillä
ja kirjoittelin ajatuksia puhelimen muistiin. Niitä tuli lopulta niin paljon,
että ajattelin, että jaah, pitäisköhän kirjoittaa jotain blogiin. Ainoa
olemassa oleva blogi on tää Amerikan arkku enkä nyt jaksanut luoda uutta tätä kenties yksittaistapaukseksi jäävää tekstiä varten, niin että kestäkää.
Oon siis ollut nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää Skotlannissa.
Kuten sanotaan, arki se on arkea joka paikassa. Mun ekat viikot täällä on olleet
kivoja, mutta ei ne mitään glamouria tai nähtävyyksien kiertämistä ole olleet.
En itse asiassa oo käynyt vielä yhdelläkään Edinburghin nähtävyydellä tai
museossa tai edes mennyt kaupungille sillä tavalla lomailijana, vaan aina
jotain asiaa toimittamaan. Se johtuu siitä, että en oo täällä lomalla. Ihan
samalla lailla täälläkin teen kotona ruokaa, harrastuksenomaisesti katson
meemejä ja mietin, että enpäs ostakaan tästä kaupasta jogurttia, kun siellä
toisessa on sitä parempaa ja halvempaa.
Kaiken kaikkiaan menee siis oikein mukavasti. Oon löytänyt
kodin ja aloittanut työt. Työ ja ehkä eritoten se, että on fyysinen työpaikka, minne
mennä, on tärkeää, että voin tuntea kuuluvani tänne. Että jotenkin osallistun
ja oon osa tätä elämää ja yhteisöä täällä.
Sekin on tietysti tärkeää, että voi tuntea ammattiylpeyttä ja
ajatella, että ei oo ihan paska. On aika kova koulu, kun valmistumisen jälkeen
aloittaa työt. Tän te tiedätte. Mutta kun on täällä yksin ja työpaikalla ainoana
suomea puhuvana ja jonkun nyt on pakko sitä suomea niille opiskelijoille
opettaa, niin ei kai sitä kukaan muu sitten paremmin tee. Syvään päätyyn ja
lycka till, se olkoon mottona nyt.
Oon myös saanut harrastukset rullaamaan. Käyn salilla,
juoksen, aloitin joogan ja italiankurssin. Nautin siitä, että mulla on aikaa ja
voin miettiä, ottaisinko tähän mukaan myös pilatesta, kokeilisinko
itsepuolustuskurssia tai opettelisinko soittamaan ukulelea.
Tietenkin jotkut asiat harmittaa. Osa niistä asioista on
sellaisia, jotka harmittais Suomessakin. Sade on sadetta ja pässit ihmiset pässejä
kaikkialla. Jotkut asiat puolestaan on sidoksissa tähän nimenomaiseen paikkaan.
Antti Holman sanoin (Auta Antti!, jakso nimeltä Vaikeat kysymykset): ”Mulla
on ikävä sitä tunnetta, et mä voin mennä johonki pankkiin Suomessa eikä ne
pankkivirkailijat mene johonki hätämoodiin, ku joku maahanmuuttaja yrittää änkyttää
jotain asioitaan, mutta mä kestän sen hätämoodinki täällä”. Tää osuu ja
uppoaa erityisesti siitä syystä, että en tosiaan oo vielä saanut avattua
paikallista pankkitiliä.
Kotia oon myös miettinyt aika paljon, siis sitä sellaista
kodin käsitettä. Mitä se tarkoittaa, että jostain paikasta tulee koti? Mitä
siihen vaaditaan? Tätä ajattelua on innoittanut yhtäältä se, että monet mun
lähipiirissä vakiintuu ja asettuu ja ostaa asuntoja samaan aikaan kun mä
pohdin, että minkähän sortin Peter Pan- tai maijamehiläis-syndrooma mulla
sitten on, kun nään itseni asumassa vuokralla tästä hamaan helvettiin ja
vieläpä jossain eri maissa. Luin myös tänne tullessani Päivi Kanniston kirjan Elämäni
nomadina. Oon kaukana nomadista (ihmisestä, jolla ei ole pysyvää kotia, vaan
jonka elämäntapana on liikkua esimerkiksi laiduntavien eläinten mukana;
nykyaikana puhutaan esimerkiksi globaaleista nomadeista, joiden liikkuvuus eri
maiden välillä on suurta, ja jotka viipyvät yhdessä paikassa yhdestä päivässä
muutamaan kuukauteen), mutta kirja oli silti kiinnostava ja monet ajatukset
samaistuttavia. Esimerkiksi:
Sadhujen lailla olen myös huomannut, että paikalleen
asettuessa mieli turtuu nopeasti. Paikallisia ajattelu- ja toimintatapoja alkaa
pitää normaaleina ja virikkeet kyseenalaistamiseen ehtyvät. Elämästä tulee
monotonista, rutiinien ja tapojen säätelemää. (58)
Minulta on usein kysytty, vaatiiko tutusta irtautuminen aina
lähtemistä. Ei aina, mutta ilman irtaantumista ei välttämättä oivalla, missä
ajattelu- ja toimintamalleissa on kiinni. (59)
Miksi liikkuvuutta pidetään yhä poikkeuksellisena, joko
ihailtavana tai uhkaavana? (320)
Kannisto toteaa, että ei usko ”työn, omistamisen ja
ydinperheen pyhään kolminaisuuteen” (205), enkä periaatteessa usko minäkään
– mutta siitä huolimatta olen juuri tässäkin postauksessa todennut, kuinka tärkeässä
asemassa työ ja koti ovat minulle Edinburghiin asettautumisessa olleet.
Omaa asettumista tai liikkuvuutta ajattelee toki myös koko
yhteiskunnan kannalta, erityisesti sitä taustaa vasten, millaisena kuvittelen
tämän pallon tulevaisuuden. Jos haluan, että musta ois mahdollisimman paljon hyötyä
tai että tekisin mahdollisimman paljon hyvää, missä mun kannattais fyysisesti
olla ja mitä tehdä? On kiva opettaa ulkomailla suomea ja siinä samalla oppia
itse kieliä ja asioita itsestään sekä kyseenalaistaa päivänselvinä pitämiään
ilmiöitä (ks. ylläolevat lainaukset), mutta olisiko sittenkin arvokkaampaa,
että tekisi töitä vaikka Suomessa maahanmuuttajien kanssa ja yrittäisi
edesauttaa kaikkien siellä asuvien onnea ja yhteisymmärrystä. Tällaisia juttuja
sitä toisinaan juolahtelee mieleen.
Vielä yksi olennainen asia kuuluvuuden tunteessa on tietenkin
ystävyyssuhteiden luominen. Oon miettinyt myös ystävyyden käsitettä. Suurin osa
mun ystävistä on Suomessa. En jaa heidän kanssaan enää päivittäistä arkeani tai
ole heidän kanssaan jatkuvasti yhteyksissä. Mutta ne on niitä ihmisiä, jotka
tietää mun viat ja liat. Ei ne oo niitä, jotka ajattelee, että Meri on cool ja funny
ja nice to hang out with. Ei me hengata. Sitten kun puhutaan niin puhutaan
asiaa ja rehellisesti. Kun tavataan niin tavataan. Tämä johtuu siitä, että sitä
yhteistä aikaa ei enää tule luontevasti jaettujen julkisten toimintojen, kuten
luennoilla käymisen kautta. Näissä ihmissuhteissa keskiössä ei ole hauskanpito
vaan ymmärtäminen ja hyväksyntä. Nää ihmiset on ystäviä. Toiset on tuttuja.
Ulkomailla ystäviä on vielä vähemmän. Tuttuja voi olla
paljonkin ja enemmän kuin Suomessa. Esimerkiksi Seattlessa on kuitenkin vain
kaksi tai korkeintaan viisi ystävää. Nyt kun mietin, niin viisi kuulostaa liioittelulta
ja sitä se varmaan onkin. Tuttujenkin kanssa nimittäin voi olla syvällisiä ja
rehellisiä keskusteluja, mutta niitä ei silti tule sekoittaa ystävyyteen. Mun
mielestä ystäviin liittyy myös sellainen samantapainen aspekti kuin perheeseen,
että esimerkiksi uusi kumppani tietoisesti esitellään ja tuodaan näytille
ystäville. Ehkä tutuillekin, mutta vain ystävien mielipide kandidaatista on
tärkeä. Tutuilta sitä ei ole tarpeen edes kysyä. Jokainen voi tehdä tämän
mielikuvaharjoitteen päässään. Kenelle esittelet uuden tärkeän ihmisen?
Täällä Edinburghissa mulla ei ole vielä ystäviä, mutta
tuttuja on. Yksi tai kaksi lupaavaa ystävyyttä. Ja se tietysti luo omalta
osaltaan oloa siitä, että täällä pärjätään.
Haleja ja fistpumppeja teille sinne lokakuun kynsiin! Tulkaa
käymään ennen kuin rajat lyödään umpeen.