Sad that you are leaving, happy that you are going

16.8. Lontoo, Gatwickin lentoasema

Matka on alkanut! Viimeiset kolme päivää Suomessa pakkasin, hoidin käytännön paperiasiat loppuun ja vietin aikaa perheen kanssa. Eilen illalla tunsin, että olen valmis lähtöön.

Tätä kirjoittaessani olen tehnyt pesän Gatwickin S-terminaaliin. Kello on paikallista aikaa puoli yksitoista illalla. Työskentelin jo päivittäisen annoksen verran gradun kimpussa. Fiilis on hyvä ja vihdoin suhteellisen rauhallinen. Mietin, milloin olisi sopiva aika leväyttää makuupussi repusta ja koteloitua siihen.

Jos rehellisiä ollaan, niin kuin tarkoitus on, matka tähän Lontoon 15 tunnin välilaskuun tuntui yhdeltä epävireiseltä sirkusmusiikin soitannalta. Kerron miksi.

Äiti ja isä veivät minut junalle. Karmeaa antaa lähtöhalauksia, kun konduktööri puhaltaa vieressä pilliin. Olo oli aika ristiriitainen: tosi kurjaa sanoa näkemiin, toisaalta olin helpottunut, että pitkä hyvästelyjen putki oli viimein tulossa päätökseen.

Junassa särmä bisnesnainen istui paikallani ja oli levittäytynyt laajalle läppäreineen ja irtonäppäimistöineen. En raaskinut keskeyttää työskentelyä. Istuin muualla, enkä onnekseni joutunut siirtymään kuin kerran toisten tieltä.

Vähän myöhemmin sattui erikoinen tapaus matkatavaroiden säilytyslokeron kanssa. Olin laittanut kaksi laukkuani vaunujen välillä sijaitsevaan matkatavarahyllyyn, sellaiseen lokerikkoon. Normaalisti nuo lokerikot ovat lukittavia, mutta tästä kaapista lukko puuttui. Ajattelin, että ihan sama, kyllä ne laukut siellä silti pysyisivät. Käydessäni jaloittelemassa ja hakemassa kahvia ravintolavaunusta, ajattelin paluumatkalla tarkistaa, olivatko kapsäkit yhä tallessa (perus optimisti). Tartuin lokerikon ovenkahvaan. Se ei auennut. Kiskoin ensin maltillisesti ja sitten sen minkä pystyin. Lukossa oli. Päättelin, että jotenkin tämä kaappi on nyt mennyt itsestään lukkoon ja että ainoa toivoni olisi pyytää apua konduktööriltä. Ehkä koppi saataisiin jotenkin auki jo ennen Tikkurilaa.

Samalla hetkellä kun näin konduktöörin, tajusin, että kaappi ei muuten ollut minun. Omani oli saman vaunun toisessa päässä.

Menin tarkistamaan oikean kaapin. Ovi aukeni ja siellä laukkuni olivat.

Muuta erikoista kerrottavaa junamatkasta ei juuri ole. Luin kirjaa ja söin järkytykseeni kuivattuja luumuja.

Sekoilu matkatavaroiden kanssa ei kuitenkaan ollut ohi. Helsinki-Vantaalla kävi ilmi, että laukkuni eivät jatkaisi automaattisesti Seattleen, vaan minun täytyisi noutaa ne hihnalta Lontoossa. Tämä siitä huolimatta, että lentoyhtiö oli sama ja molemmat lennot olivat samalla varauksella. Lentoyhtiön virkailijat eivät yrityksistään huolimatta voineet tehdä asialle mitään. Uskon ongelman johtuneen pitkästä välilaskusta ja siitä, että jatkolento olisi vasta seuraavana päivänä. Mihin laukkuni edes voitaisiin jemmata 15 tunniksi? Alistuin kohtalooni.

Suomalaisessa Kirjakaupassa Visa Electron ei nettikatkoksen takia toiminut ja jouduin hakemaan käteistä. Tällaista pientä säätöä. Olin kuitenkin onnellinen pidellessäni käsissäni Yuval Noah Hararin teosta Homo Deus - Huomisen lyhyt historia (hänen esikoisensa Sapiens – Ihmisen lyhyt historia on huippu. Suosittelen!) sekä Eve Hietamiehen Yösyöttöä. Kävin hipelöimässä niitä Marimekon paitojakin, mutta sinne ne jäivät roikkumaan ainakin vuodenvaihteen alennusmyynteihin saakka.

Paras osuus oli edessä. Kirjaostosten jälkeen en edelleenkään pitänyt kiirettä, vaan kävin katsomassa Lumenen meikkejä. Niitähän ei Yhdysvalloista saa. Kun en nähnyt valikoimassa etsimääni ripsiväriä, totesin, että oli aika lähteä pikkuhiljaa vaeltamaan kohti lähtöporttia. Boarding alkaisi 15-20 minuutin sisällä.

Katseeni osui lähdöistä tiedottavaan valotauluun. Lentoni kohdalla luki ”mene portille”. Kummastelin tätä hieman ja hain katseellani kelloa. Se ei ollut vielä puoli viisi. Varmuuden vuoksi ripeytin vähän askeliani.

Porttini oli toisessa ulottuvuudessa terminaalin laidalla. Aloin juosta. Kun olin jo lähellä, näin uudestaan taulun, joka julisti lentoni olevan ”lähdössä”. Jumala! Kuvittelin mielessäni, kuinka portti on jo suljettu ja ihmiset ovat koneessa, joka alkaa rullata kohti kiitorataa. Virkailijat kertoisivat minulle sääliä ja aavistus tuomitsevuutta silmissään, että olin valitettavasti myöhästynyt lennolta eikä mitään ollut tehtävissä. Mietin, miksei kukaan ollut kuuluttanut nimeäni. Pujottelin aasialaiset turistit kuin laskettelukepit.

Pamahdin porttini eteen. Haukoin henkeäni, seisoin vain tiskin edessä ja tuijotin portin tekstiä. Boarding ei ollut alkanut eikä alkaisi vielä kymmeneen minuuttiin. Ihmiset odottivat lauhkeina laukkujensa kanssa. Hengitys tasaantui.

Koska äiti antoi neuvoksi käydä vessassa joka kerta kun näkee sellaisen, päätin, että tässä on nyt tilaisuus. Jonossa seistessäni huomasin, että jalkani tärisivät äskeisen säikähdyksen jäljiltä.

Boarding alkoi. Matkustajat siirrettiin koneeseen lentokenttäbusseilla. En hoksannut, että ensimmäinen bussi oli tullut täyteen ja oli jo lähdössä – en ennen kuin matkalippuja tarkastanut nainen huusi ÄLÄ MEE SINNE ENÄÄ ja juoksi perääni. En mennyt.

Kun koneessa laukkuja ei saanut asettaa lattialle penkin alle (koska istuin ensimmäisessä rivissä) aloin tuntea itseni jo hyvin väsyneeksi. Vasta myöhemmin ymmärsin sen johtuneen siitä, kuinka koko päivän olin kuullut, että jokin asia ei ollut mahdollista tai en saanut tehdä jotain. Koko päivän olin pelännyt, että laukkuni joko jäisivät ikuisiksi ajoiksi lukkojen taakse InterCityyn tai minä itse myöhästyisin lennoltani.

Istuin herttaiselta vaikuttaneen brittinaisen ja rääväsuisen nuoren virolaismiehen välissä. Ikäväkseni olin tuolla hetkellä maailman huonoin keskustelukumppani. Päässäni ei koneen nousuhetkellä ollut ainuttakaan ylevää ajatusta matkalle lähdöstä. Luin aikani, mutta sitten päätäni särki ja hartiani olivat siinä määrin jännittyneet, että halusin vain nukahtaa. Siinä onnistuinkin. Kun heräsin, kasvoni tuntuivat vahamaisen kireiltä ja silmiä oli vaikea saada auki. Ehkä se johtui koneen kuivasta ilmasta. Pidin S:n kaulakorua kädessä ja melkein teki mieli itkeä, mutta olin jotenkin liian pihalla siihenkin.

Tunsin itseni todella rähjääntyneeksi, kun könköilin ulos koneesta, hain laukkuni ja etsiydyin infopisteelle kertomaan jatkolento- ja laukkuongelmistani. Kuten olin arvellutkin, laukkuja ei saisi lähtöselvitettyä vielä mitenkään. Päätin jättää ne matkatavarasäilytykseen, sillä ajatus laukkujen raahaamisesta ja erityisesti niiden kanssa nukkumisesta ei houkutellut.

Saatuani laukut pois käsistäni etsin rauhallisen paikan terminaalin yläkerrasta, kytkin puhelimen wifiin ja kaivoin esiin mystisesti kostuneet eväsleivät. Kerroin perheelle olevani hengissä. Oloni normalisoitui siinä vaiheessa, kun sain kahvin eteeni ja puhuin S:n kanssa pitkän puhelun. Kaikki sattumukset naurattivat jo ja näyttivät kovin pieniltä.

Korostettakoon, että yleensä en matkustaessani tonttuile. En ymmärrä, mistä tämän päivän kommellukset johtuivat. Olen luottavaisin mielin ja uskon, että kun huomenna matka jatkuu Seattleen, kaikki sujuu jo rauhallisemmin. Toivon vain, että pääsen maahan ja sen jälkeen laukkuineni kotiin. Ja että amerikkalaiset majoittajani eivät vihaa minua.

S sanoi sunnuntaina olevansa surullinen että lähden, mutta iloinen että menen. Se on mielestäni hyvin sanottu ja kuvastaa omia fiiliksiänikin. On haikeaa jättää kaikki tuttu ja rakas taakse, mutta samalla olen iloinen ja innoissani kaikista tulevista kokemuksista. Myös näistä, joissa asiat eivät mene niin kuin odotin. 

Päivä on vaihtumassa perjantain eli seitsemännentoista päivän puolelle. Hyvää yötä, Lontoo!

Orientaatiokaupungissa Eugenessa lämpötilat näyttävät olevan kolmenkympin molemmin puolin, kertoo Foreca. Seattlessa on vähän raikkaampaa.